Olen löytänyt helmen: kirkkaan, valkoisen, lähes täydellisen - ja juuri sellaisena äärettömän hienon.
Kuka on elämäsi tärkein ihminen, kysyy kesän 2021 myyntimenestys, monella taholla huomattu ja huomioitu autofiktiivinen teos, joka kertoo koreografi, ohjaaja, tanssitaitelija ja kolmen lapsen äidin, Hanna Brotheruksen tarinan.
Äänikirjoja kulutetaan enemmän kuin koskaan. Kustantamot janoavat uusia tarinoita, joita luodaan ja työstetään vimmaisesti kovaan kulutukseen. Voisi ehkä hieman hämmästellen todeta, että kirjallisuutta - sillä sitähän myös äänikirjat ovat - käytetään kenties enemmän kuin koskaan. Ihmiset ovat suorastaan nälkäisiä: äänikirjat raikuvat korvissa työmatkoilla, imurinvarressa ja lenkkipoluilla. Itsekin tartuin Brotheruksen helmeen koronakevään jälkeisellä kuntokuurilla, helteisillä sauvakävelylenkeillä.
Aina välillä unohdan, että olen vain kuullut Ainoa kotini -teoksen. Sen tanssillisuus, rytmi, fraseeraukset, huolellisesti viimeistelty kieli ja viehättävyys lumosivat minut, kun kaiken muun lisäksi Brotherus oli myös itse teoksensa lukijana. Unohdin, että en ollut lukenut kirjaa. Todellakin: olin kuunnellut sen.
Siksi se tuntui aivan uudelta, kun tartuin siihen äskettäin ja aloin lukea sitä. Alusta, makostellen, oman hengitykseni tahdissa. Oman, hämäläisen käsityskykyni tahdissa. Monia asioita itseeni peilaillen. Kiireettä, hosumatta, reippailematta samanaikaisesti.
Muistin häivähdyksenomaisesti joitakin ajatuksia, joita olin ehtinyt ajatella kesällä kirjaa kuunnellessani: "On jo aikakin, että joku suomenkielinen nainen kirjoittaa ja dokumentoi minun sukupolveni elämää siitä näkökulmasta, mistä minä olen sitä elänyt." Opetan kotimaista kirjallisuutta Riihimäen lukiossa ja opiskelijani aina aika-ajoin hämmästelevät, miksi meidän kotimainen kirjallisuutemme on niin köyhää ja ankeaa ja melankolista - hienoa toki, mutta ah. Usein melko ankeaa ja karua. Onhan täällä Pohjantähden alla myös ihan mukavia ja tavallisiakin porvareita, joita ei tarvitse vihata. Sellaisia, kuin vaikkapa Westön kirjoissa. Ja ihan suomenkielisiäkin. Tapiolassa ja Westendissä ja Haukilahdessa ja Olarissa ja Tampereella. Hagassa ja Riihimäellä ja Mellunmäessä asuvia. Jopa Tervakoskella. Kaikki hopealusikoilla syövät eivät ole rikkaita! Ja kaikki 1970-luvulla syntyneet lapset eivät ole taistolaisten lapsia. Ihailemani Sirpa Kähkönen taitaa pitää hopealusikat piilossa. Ja niinhän se on. "Kel' onni on, se onnen kätkeköön." Näyttäminen on vaarallista.
Kaikessa on vaaransa!
Myös autofiktiossa. Pelkäänpä, että se on melko armoton laji. Mutta Hanna Brotheruksen haluaisin ilman muuta viedä iltapäiväkahville ja leivokselle parhaan ystäväni kanssa Kluuvikadun Fazerille. Uskon, että nauttisimme sen ainutlaatuisesta tuoksusta ja toistemme etuhampaiden vilahtelusta tämän kammottavan maskiepidemian keskellä.
Hanna Brotherus: Ainoa kotini
2021
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 329
Kuva kirjasta ja kirjailijasta: https://kulttuuritoimitus.fi/wp-content/uploads/BrotherusAinoaKotini.jpg
